Päätin tanssia  vuorenkilpien haudalla ja istuttaa niiden muinaisille kasvupaikoille alppiruusuja. Rapatessa roiskuu, halkaisin vahingossa kastemadon lapiollani. Rest in pieces.

Vaan kävipä ilmi, että alppiruusuja (joo joo, Rhododendron) (jonka nimisiä ei muuten väestörekisterikeskuksen mukaan ole Suomessa yhtään) (miksiköhän?) on lajia jos jonkinlaista ja että ei sille tavallinen maa kelpaa. Jälkimmäinen ongelma ratkeaa useammalla säkillisellä sopivaa multaa. Mutta sitten ne lajikkeet. On Pekkaa, Kullervoa, Pohjolan tytärtä, P.M.A Tigerstediä (ehkä tässä olisi jotakin brändikonsulttia kaivattu?) jne. Pohjolan tytär on epäfeministinen nimi (duh, määrittää itsensä niinku jonkun tyttäreks, daa-aaa eikä olis niinku itse aktiivinen subjekti). En voi kuvitella itseäni sanomassa lausetta "saisinko rhododendron P.M.A. Tigerestediä" tyylikkäästi tai ainakaan kuivasti. Pekkaa en voi istuttaa, koska jos tapan Pekan, se olisi vähän kornia, koska... No kun assosioin sen rakkaaseen kollegaan. Noloa tappaa kollega. Ja Kullervo sitten - esikuvansa bylsi siskoaan ja sillä meni kaikki muutenkin aivan totaalisen persiilleen. Sellaista pihalleen halua kukaan! Ristisiittoinen luuseri!

Mutta onneksi on Rhododendron Helsingin yliopisto! Minun Alma Materini omaa kehitystyötä!  Vähän se oli kallis muihin verrattuna, mutta sieltä tulee tunnetusti aika valikoitunutta porukkaa, jotka muutaman vuoden päkistettyään ovat jalostuneet upeiksi yksilöiksi (kukapa se kissan hännän...)!

Niitä ostin kaksi, tein maan happamaksi, iskin kuoppaan rodon, kuorikkeella peittelin kodon.

Jos se tulee istuttajaansa, se ensimmäisen vuoden palloilee, tokana vuonna ryhdistäytyy, kolmannen vuoden aluksi kokee kirvelevän takaiskun ja riutuu, mutta sitten piristyy ja ... öh, viettää loppuvuoden viihteellä ja neljännen, viidennen ja kuudennen suorittaa nopeasti ja laadulla. Eli annan rodoille kunnolla aikaa, joskin kolmantena vuonna täytyy varoa liikaa kastelemista. Kasvun ihmettä odotellessa!