Äiti toi narsisseja. Teollisuusvakoilin parvekkeelta kaksia naapureita. Narsisseja kummallakin. Kävelin pitkin pientalolähiöni katuja. Narsisseja (missä vaiheessa muuten n. 1 000 000 euron omakotilukaali lakkaa olemasta pientalo?). Tästä tekee kulttuurintutkimuksen maisteri päätelmän: Elämme narsissiaikaa. Ja mikä riemu, vielä on vähän limittiä jäljellä, vielä tulee kauniita päiviä. Kakara lahjottiin pahkiväsyneeksi sisäleikkipuistossa ja sen jälkeen Plantageniin.

Sieltähän sitä kamaa tarttui. Kasasin ne lattialle

.

Multaa - isänmaata jaloimmassa muodossa. Parvekelaatikkoja. Niitä vipstaakeja, jolla kiinnitetään parvekelaatikot. Ja sitten, duh, narsisseja tietysti.

Joskus asuessani Kurvissa kuudennessa kerroksessa, omistin parvekelaatikon, mutta en uskaltanut kiinnittää sitä. Pelkäsin, että se irtoaa ja halkaisee puliukon kallon pudotessaan maahan. Mutta nyt oli parvekelaatikoiden kiinnittäminen vähän vankemmissa käsissä ja tämän seurauksena minulla on paitsi kolme ruukullista narsisseja maassa niin myös kolme parvekelaatikollista parvekkeellamme.

Toistaiseksi en ole vielä lannistettu luonnonvoimien edessä. Valmiiksi versoneet kukat. Lisäksi olen harrastanut samalla kasvatustoimintaa. Kakara on oppinut, että

• Kannattaa siivota ne Legot hyvän sään aikana pois äidin kulkureitiltä. Anteeksi naapurit siitä mylvinnästä. Mutta kun "käpy jääty".
• Puutarhahommat eivät ole sellaista työtä, josta maksettaisiin palkkaa. Kiitoksen saattaa saada, jos on kiltisti.
• Pisteet kuitenkin kotiin yritteliäisyydestä lapselle. Heti kinuamassa palkanlisää, kun vähän iskee kättään paskaan.

Nyt sitten jännitetään. Paleltuuko narsissit? Alkavatko ne kukkia? Muistanko antaa niille vettä? Kankea-aivoinen virkanainen on nyt tehnyt parhaansa. Luonto, voisit tulla puolitiehen vastaan.