Genevessä oli täysi kesä päällä. Kukat olivat valtavia, siis VALTAVIA ja maa oli liukkaana jo pudonneista kukista. Sellainen kastanjan näköinen punainen juttu on vähintään yhtä tehokas liukumiina kuin lehmän peräpään lopputuote tai banaaninkuori. Siihen kun astuu kengällä näkee aika nopeasti paitsi Sveitsin sinisen taivaan niin myös oman elämänsä filminauhan silmissä. Mutta että joo, siellä oli paljon kaikkea jännää kasvasmassa, joka ei - kautta ikiroutaisen isänmaamme - ikinä kasvaisi täällä. Siispä on tyydyttävä siihen, mitä on kasvanut.

Koska olen valokuvaajana yhtä hyvä kuin puutarhurina, hienot "tässä kasvaa syreeni-sireenin hiirenkorvia" kuvani olivat samanlaisessa sumussa kuin silmät heti silmätippojen laittamisen jälkeen. Mutta omenapuu on kehittänyt jotakin toiveita herättävää:

Olen totta kai onnistunut tähtäämään sen siihen tasan ainoaan tummaan palkkiin, mutta kyllä tuossa jotakin kasvun ihmettä on. Ja kasvun ihme saa totisesti uudet mittasuhteet minun käsissäni.

Ja mikämikäpensaskin on raottanut salaisuutensa verhoa ja alkanut pusertaa kukkaa. Ei kun lehteä.

Vielä hypätäkseni takaisin Geneveen. En uskaltanut edes ajatella kunnon shoppaamista siellä. Pelkästään lentokentällä erikoistarjouksena markkinoitu bränditummeli (joka kiinteyttää loppukäyttäjän ihoa 56 prosenttia) maksoi tässä erinoimaisessa tarjouksessa 20 euroa enemmän kuin Stokkalla tavallisena tiistai-iltapäivänä. Niin että haistakaa itse tobleronenne, Pikku-Heidikin on kuulemma saksalainen! Hah! Ihan oikein tuolla hintatasolla!