35-vuotias ajatustyöläinen on ostanut perheensä kanssa rivarin Pohjois-Helsingistä ja ri(i)varin mukanapa tulee piha. Nyt sitten täysin avuton teoreetikko, jonka pelkkä olemus riittää tappamaan kukat, koettaa saada oman pilttuunsa jotenkin edustuskuntoon. Tähän asti kasvikokemus on ollut lähinnä asiakirjahomeesta. Olen myös erikoistunut kaksimielisiin luontoaiheisiin sanontoihin. Eli, kunnon kyntäjä se ei vakoaan valitse! Alussa oli suo, kuokkavieras ja siemenpussi.
Joskus se on naisen terassi pestävä.
Onneksi on painepesuri kestävä!
Herkules-jumalalta nimesi sait.
Terassi puhdistuu all right!
Mut yhtäkkiä tulee sellainen tunto
Että loppunut on Herkuleen mieskunto!
Ei tule pesurista suihku taivainen
Vain olematon liru, eturauhasvaivainen.
Siinä missä muut jumalat melloi ja sekoili
Herkules-Jumala vain sankaritekoili
Herkules, siivosit Augeiaan tallit
Vaan nyt on ponnettomat pesurimme pallit.
Esikuvallesi aukesi Jumalien portti
Sinun päämääräsi on Kivikon Sortti
Täytyy vaivata naapuri-Lainetta
Ei kestänyt painepesurimme painetta
Takapihalle en viitsi edes vilkaista, mutta että etupihallakin pitää olla vielä hirveet kinokset. Hei haloo, kohta mennään juhannuksessa. Huomenna minä kyllä ostan narsisseja, vaikka mitä kävisi ja laitan ne parvekkeelle. Ja ehkä joku kiltti lohikäärme tulee ja sulattaa tuon paskapäähangen pois tuosta.
Minä en sitten koskaan ole väittänyt osaavani kuvankäsittelyä.
Julkaisusarjassa "olisiko pitänyt ja kaduttaako etten ajoissa ruvennut" on vuorossa lumen alle jäänyt muistaakseni parisen kymppiä maksanut risuamppeli (what ever).
Siihen nähden että siinä on ollut about tonni lunta päällä voinen todeta, ettei tuosta tule kalua eikä ainakaan amppelia enää. Aikaahan oli vain ehkä tapaninpäivään poistaa tuo amppeli tuosta, joten ei sitä tässä virka- ja yksityiselämän pyörteessä voi vaatia mitenkään pois ajoissa otettavaksi - ainakaan, jos kulkee ohitse vähintään 2 kertaa päivässä. Ja että se olisi vaatinut kädenojennuksen, tarttumisen (peukalo-etusormiotehan meidät eläimistä erottaa, ellei lasketa koalaa ja opossumia) ja pienen siirtoliikkeen. Mutta ei vaan pysty kykene veny repee. Pitää ostaa uusi.
Tämä muistiin merkittäköön poikaani varten, jos hän joskus levittelee tuhkiani pusikoiden juurelle ja miettii, että miksihän siltä äiteeltä jäi niin säälittävä perintö. Tähän minä sitä rahaa hassaan. Olisko muuten kohtuullisen tragikoomista, jos sitten minun tuhkillani saataisiin vihdoin versoamaan tämäkin puutahra. Hahhahahaa.
Ihan on kuulkaa sellainen fiilis ja täpinä, että tarttis mennä Planttikseen katsomaan, mihin saakka Visa venyy. Se on niin muotia olla narsisti, että vähemmästäkin alkaa tehdä mieli ostaa narsisseja. Lisäksi odotan kovin innolla, että frodorektumit tänä vuonna rupeaisivat kukkimaan. Niillä on vaan pikkuinen projekti ennen sitä. Tarttis päästä eroon metrisestä hangesta niiden päällä. Alppiruusujen sijainti merkitty keltaisella nuolella.
Nyt hei vähän ryhtiä. Ei se oo kun lunta - sitä samaa mitä te juotte, mutta eri muodossa. Kukkaa kehiin, saatana. Jaksaa jaksaa jaksaa!
Joskus herkässä myöhäisteini-iässä kuulin, kuinka silloinen Ihmissuhdevirheeni 1.0 kertoi uskomuksesta, jonka mukaan kanervia ei saa tuoda sisään taloon, koska se tuottaa huonoa onnea. Menemättä nyt taas tässäkin blogissa liiaksi viljeltyihin puutarhanvaalimiskanervaikenentuuletuksiin, jonka mukaan Kanervaa ei tosiaankaan kannata päästää neidonkammareihin, aloin miettiä tätä uskomusta. Koska se sanottiin minulle todellakin vaikutuksille alttiissa iässä ja koska minulla oli tunneside tuohon sanojaan, imaisin käsityksen kuin teekkari kossun. Viime vuosina, kun sinisilmäisestä (vert.) neidosta on iän, koulutuksen ja painovoiman vaikutuksesta jalostunut Aikuinen Nainen, uskomus tuntuu lähinnä... no ainakin kiusalliselta. Mutta syvässä se on. Olen varmasti Skepsis ry:n ainoa jäsen, joka tuntee epäpoliittista epämukavuutta roudatessaan kanervia huoneistonsa poikki kohti parveketta. Teinien kielellä: Ihan vitun noloo. Olisikohan tähän jotakin lounastauon mittaista täsmäterapiaa?
No, mutta koska tuli syksy, tuli ne kanervat. Komeita tulikin! The Lapsi sai valita ne yhdet värilliset ja siksi meillä on keltaisiakin.
Ne näyttää niiltä helvetin rumilta ja vastenmielisiltä mukasöpöiltä trolleilta, joilla Norjassa koetetaan viedä turistilta viimeisektin rahat. Norjalaisia trolleja on kahta sorttia, noita mukasöpöjä inspired-by-kaalimaankakara hippejä tai sitten niitä, joilla on nenänä järjetön slarda. Kjempe-fucking-flott! Mutta purkkiin ne on kiva laittaa.
Muuten on piha paketissa.
Olo on haikea. Ei nyt ehkä ihan pellonvarauslaki-haikea, mutta onhan se ankeaa, kun kesäkausi päätty. Toisaalta, syksyssä on ihania puolia. On niin hikiki, paitsi ettei ole! Kestää taas olla luonnossa, kun pörrinkäiset ei kiusaa. Tänään Sipoonkorvesta tuli mukana aika kasa kansallispuistoakin. Jos muta on sinun juttusi, Sipoonkorpi on paikkasi.
Parasta syksyssä on kuitenkin takkakauden alkaminen.
Voi istua omassa takkahuoneessa, lukea tieteellisiä julkaisuja kuten Oliviaa tai Tulvaa ja nauttia urbaanin metsästysmuiston turvan alla [latteus alkaa] syksyn pimenevistä illoista [/latteus päättyy]. Kuvan hirven-peuran-poron metsästimme Tukholman hip-hip-hipsterialueelta ja otimme mukaamme.
Midas. Se kuningas, joka hokkuspokkustettiin kirouksella, että kaikki mihin hän koski, muuttui kullaksi. Eka Midas oli, että jumantsuikka, nyt meitsi tahkoo rahaa, mutta sitten kun läheisetkin muuttuivat halauksesta kullaksi, homma alkoi arveluttaa. Tuli ns. eiku.
Anti-Midas. Sellainen, jonka kosketuksesta kaikki menee rikki, kuolee tahi muuttuupi paskaksi. Tunnetaan kommenteista "oho, se jäi käteen" ja "eipä taaskaan mennyt niin kuin Rämsöössä" (sisäpiirivitsi).
Loinen eli parasiitti on eliö, joka elää toisen eliön, isäntä-, emäntä- tahi neutrieliön, kudoksissa (sisäloiset), iholla, turkissa, nurkissa, mökkinaapurissa tai läheisyydessä (ulkoloiset) aiheuttaen isäntäeläimelle vahinkoa. Toisin kuin symbioosissa, loisiminen eli parasitoiminen ei yleensä hyödytä isäntää mitenkään. Loisimisessa on tavallista, ettei loinen ole isännälleen kohtalokas, vaikka joskus haittoja voikin ilmetä. Eli loisiminen saattaa hiertää, ärsyttää ja vituttaa, mutta eihän vitutukseen kuole.
Lisäksi tulee muistaa, että ei saa sotkea parasiittia ja Parasiittia, joista jälkimmäinen isolla kirjoitettu oli vauvani työnimi niin kauan kunnes ultrassa kruununkalleudet vilahtivat ja pojalle voitiin antaa oikea nimi. Minun puutarhassani on nimittäin yllättäviä ja toivottuja loisia.
Olen tullut siihen tulokseen, että olen puutarha-asioissa Anti-Midas. Antimidaattinen lähestymistapa voi olla joko passiivista tai aktiivista. Passiivinen on suositeltavampaa, minkä todistan.
Aktiivinen antimidaattinen lähestymistapa on sitä, jota olen tehnyt mm. marketoilleni eli olen koittanut oikeasti pitää niistä huolta. Tuloksena rutikuivia popkorneja, joita ei söisi edes nälkiintyneet hevoset.
Passiivinen antimidaattinen lähestymistapa on sen sijaan alkanut totisesti tuottaa tulosta. Minä olen koko kesän koettanut saada aikaiseksi, että heittäisin ne kuolleeksi näivettämäni puksipuun raadot roskiin. Vaan eipä ole perä raahautunut sinne kolkkaan jättimäisellä ainakin 50 neliömetrin pihallani. Ja katsos mokomaa! Sehän on ruvennut pukkaamaan kukkaa tai loista tai mitä ikinä!
Orvokkini tummasilmä,
kultasydän pieni. ("Jada jada, vaikka tiedät, että vahinkolapsikin voi olla toivottu")
Katsot aina lempeästi,
kun käy luokses tieni. ("Mene ohi, mene ohi, mene ohi, mene nyt jumalauta ohi")
Itse hoidin kukkamaani,
rikkaruohot kitkin. ("As if")
Vettä kannoin iltasella,
rantatietä pitkin. ("Laiska paska letkusta ruiskutti ja sitäkin harvakseltaan")
Noudan tästä äidilleni,
orvokin,tai kaksi. ("No ei meitä enempää olekaan, tsäkämaaleja nämäkin")
Annan kaunokukkaseni
äidin armahaksi. ("Ei raaski, kun sen puutarhassa kerrankin joku kukkii")
Mutta niin vaan meitsin kukkaruukkuun tuli orvokkeja. Ou jea!
Ja sitten toinen passiivisen antimidaattisen lähestymistavan helmi. Ajatuksen "paskat mä tuolta kitken, kun siellä on niin ahdasta" lihaksi tuleminen on toinen tsäkälapsi, VADELMAPUSKA! Siis oikeesti! Mistä toi tonne putkahti!
Ja mikä vielä ihmeellisempää (ja vastaus kysymykseen, että mistä ihmeestä kaltaseni tumpula voi tietää, että se on vadelmapensas):
Eli. Kun en ole jaksanut tehdä mitään, tuloksena on a) orvokkeja kukassa ja b) vadelmapensas. Tulostavoitteissani on saada pihalleni pieni, tarkkarajainen, mutta tuottava hillasuo, mansikoita, ikikukkivia kukkia ja pensasmustikka. Menen sohvalle olemaan tekemättä asialle mitään ja jo tulee nimittäinkin tulosta!
No ei vaineskaan, anopin nuo ovat ja sijaitsevat Turun saaristossa. Minun rodoni jättivät kukkimisen tänsä vuonna väliin. Keskittyivät varren kasvattamiseen. Mutta koska ne ovatkin yliopiston rodoja, joskus on tehtävä sitä tylsää perustutkimusta, että pääsee sitten huippuyksilöt jalostumaan. Vielä minunkin rodoistani tulee SHOK-rodoja eli strategisen huippuosaamisen keskittymiä.
Mutta mustikat, nuo metsiemme urheat laksatiivit. Niitä vaikuttaisi olevan tulossa jonkin verran. Viime vuosi oli ka-tas-tro-faa-li-nen mustikkavuosi. Mutta nyt näyttää vähän paremmalta.
Jos ei tule halla-katovuodet-heinäsirkat-tsunami-maailmanloppu-iskiasta, veikkaan, että tänä kesänä pääsen purkittamaan superruokaa. Hyvä resepti on ottaa jakkara mallia lypsyjakkara tai saunajakkara, hyppiä lähimetsään saaristossa, laittaa Paul Frank Skull Candy-luurit päähän ja pylly em. jakkaralle ja kuunnella kun Veikko Sinisalo lukee Täällä Pohjantähden allaata. Ja ropistella marjoja koriin. Ei helvetti, se on kuulkaa niin hienoa, että tässä melkein taas itse liikuttuu omasta itsestään.
Mutta sitten vielä sananen pirttiviljelyn tuloksista. Pyydän saada juhlallisesti ilmoittaa, että poikani on perinyt saman kirouksen tahi autuuden, joka vaivaa sekä minua että äitiäni ja varmaan siitä taaksekin päin kaikkia esivirkanaisia aina siihen saakka, kun turkki peitti ihon ja lämpimin rakkaudentunnustus oli kirppujen nyppiminen turkista. Eli elämän ensimmäinen PISAMA on noussut pintaan! Vielä se on kuin kevään ensimmäinen kukkanen, hento, hauras ja vaalittava. Ja vaikea ikuistaa kuvaan:
Mutta kun tuota ruokitaan auringolla, rakkaudella ja viheliäisillä geeneillä, uskon, että pirttiviljelyni tulos pääsee yhtä satoisaksi kuin äitinsä. Minulla on ollut aikaa vain 27 vuotta enemmän.
Käväisin Tanskassa ja kiersin perheen kera normilapsiperhemestat. Oli söpöä ja niin kaunista, että oikein pahaa teki. Katsokaa nyt tuotakin Saebyn kaupungin ihanuutta:
Tai tuota:
Pakkohan noin kauniiden puutarhojen, jotka täysin kontrolloidusti leviävät mukahuolettomasti kaduillekin, jalostaa ihmistä jotenkin. Tuo paikka tulvi rakkautta kasveja kohtaan ja jos jossakin oli kuivunut oksa, se ei hypännyt mitenkään silmille.
No päätin sitten avarakatseisena äitinä demottaa sille mukanani kulkevalle lapsiasialapselle, että voidaan sitä elää eri tavallakin. Suuntasimme kohti vapaakaupunki Christianiaa, jossa kuulemma on kauniita puutarhoja. Ja paikalliset asukkaat myöskin rakastavat kasveja, öhö öhö. Vaan voi tuhannen kerran, jo onkin ihan helvetin vapaa kaupunki. Joku toinen kanssaturisti erehtyi ennen minua kaivamaan kameran esiin, jolloin hän sai verbaalisesti kimppuunsa sänkitukkaisen huru-ukon, joka paskarantuiset verkkarit pussilla karjui, että Christianiassa on valokuvaus kielletty. Ja jep, kun katseli seiniä, joka hemmetin seinään oli maalattu valokuvauskielto.
Tyyppi ei vaikuttanut niin yhteistyökykyiseltä lautaspupilleineen, kavereineen ja koirineen, että olisin alkanut käydä hänen kanssaan keskuastelu. En usko, että hän olisi tajunnut, etten kuvaa näkemästäni täysin avointa huumekauppaa, paskaista ympäristöä, piikkejä, kännisiä tanskalaisia ja pöllyisiä grönlantilaisia vaan olisin kuvannut kauniita puutarhoja. Joten, Christianiasta ei siis valokuvia. Plus että lapseni on huomattavasti konservatiivisempi, mitä ympäristöön tulee. Hän halusi pois, koska ympäristö oli niin rähjäinen. Äitin pikku esteetikko-konservatiivi-porvari-moralisti-mussukka.
Minun puolestani vapaakaupungin asukkaat voivat perustaa ituhippisiirtolansa johonkin vähän halvemmalle maalle kuin Köpiksen keskustaan. Christianian voisi ajaa litteäksi puskutraktoreilla, maaperän puhdistaa ja rakentaa asuntoja. Tämä täysin subjektiivinen kukkahattutätimielipiteeni. Perkele.
Simberin Hugon hengessä säälittävästi kustomoin Kuoleman puutarhan.
Olen kuvankäsitteljiänä yhtä taitava kuin puutarhurina, M.O.T. Seuraavassa taas listaa kasveista, jotka olen tappanut joko tumpuloimalla tai olemuksellani. Sama asia.
Marketat. Jo toisena vuonna peräkkäin ne tekevät ns. henkilökohtaisen ratkaisun luonani. Ne viimeisetkin kukkaset kuolevat heti, kun junttaan ne multaan ja sitten ollaankin jo kuivakukkavaiheessa. Tai oltaisiin, jos viitsittäisiin edes kukkia. Haloo kukat, jos minä haluaisin katsella kuivankäppyröitä vihreitä lehtiä, katselisin rosmariinia. Vähän nyt yritystä, jooko?
Tämä on se, miltä sen pitäisi näyttää:
Tämä on se, miltä se näyttää minun lumotussa puutarhassani:
Helvetin popkornirucola. Yök.
Ja sitten puksipuut. Ne kyllä talvehtivat (talvehtiminen = selvisivät hengissä talvesta, kun en jaksanut tehdä niille syksyllä mitään), mutta koska ne kärsivät posttraumaattisesta stressireaktiosta, ne ovat nyt sitten kuolemassa. Ikivihreä-my-arse!
Viimeksi kun minä tarkistin, tuo väri on keltainen. No, mitä niitä onkaan ihmisen elämässä pysyviä asioita? Verotus, läski ja kuolema. Kuolkaa sitten pois, minä menen kauppaan ja ostan uusia. Ja uusia. Ja uusia. Ja uusia...
Keväisistä männyistä riittää minulle aina riemua. Männyillä on nyt paras "haista saatana ite"-vaihe menossa. Kuvallinen todiste.
Epäkohteliaita havupuita.
Puhumattakaan siitä, että Helsingin vesijohtoveteen on selkeästi laitettu Viagraa (joo joo, lallallaa, horsmapersettä lapsettaa):
Sitten tämä jokavuotinen kuusenkerkkäaivokehäni.
Eli,vaihe 1 näen kuusenkerkkiä:
Vaihe 2: Hei, äitihän vedätti mua joskus, että noita voi syödä (tai siis voi niitä, mutta ei jos asuu kalustetuissa huoneissa).
Vaihe 3: Noista saa kuulemma hyvää siirappia. Pitäisköhän testata? Olisko hienoa, ihan ite tehtyä siirappia! Ooo!
Vaihe 4: Pitää kysyä maanomistajan lupa. No en varmana kysy. Kyllähän kuusta Suomessa riittää. Sitä paitsi nämä on kaupungin maita ja minä maksan kunnallisveroa.
Vaihe 5: Mitä helvettiä minä teen kuusenkerkkäsiirapilla, oikeasti? Lahjoitan sukulaisille? Minä rakastan sukulaisiani, en minä halua niitä kiusata. Annan kavereilleni? Sama juttu. Syön itse jäätelön päällä? Joo joo ja lehmät lentää.
Vaihe 6: Muistan aktiivimartta-aikana käymäni keskustelun. Minä: "Pitäiskö tehdä kuusenkerkkäsiirappia?" Kanssamartta: "Miks helvetissä" Minä: "Vai mentäiskö sittenkin baariin?" Kanssamartta:" No sitä minäkin."
Vaihe 7: Totean, että raja se on minunkin supernaiseudellani ja että se raja menee about tässä. Minun poikani ei saa "äitien tekemää siirappia" vaan "äitin feministikaverin Jenkeistä lentokoneella kerran vuodessa roudaamaa Trader's Joe luomuvaahterasiirappia" ja sitten kun se loppuu, ihan tavallista Pirkka-versiota.
Ihmisen kelpaa, kun on kaunista. Taustalla kuuluu, kun lenkkeilevä ja maratoniin tähtäävä kansanosa kirmaa pitkin Paloheinän hiekkateitä sora merkkitossuista lennellen. Labradorinnoutaja kohtaa labradorinnoutajan ja vaihtaa ystävällisen hökälehtimisen. Minä olen omassa karsinassa ja nautin siitä, että olen tällä hetkellä voitolla taistelussa sivistys vs. villi luonto. Minä olen kaskennut, kyntänyt kivisen pellon, tappanut kyyt, kärsinyt katovuodet, laittanut puolet petäjäistä ja vielä uhrannut Saturnukselle ottaakseni Villin Pohjolan valtikkani alle. Ja kyllä aherrus on palkittu. Voiko tästä kivetys enää kauniimmaksi muuttua?
Katsokaa tuota muotokieltä. Katsokaa tuota säännöllisyyttä ja tuota tapaa, jolla Villi Luonto suitsitaan. Katsokaa noita tanskalaisia, käsin hiottuja design-kiviä, joilla teen luonnolle selväksi sen rajat (paskat, oikeasti ne on hätäpäissä improvisiotuja halpoja kiuaskiviä, kun ei ollut rahaa ostaa hienoja pihakiviä).
Jotta minä ja puolisoni emme vaikuttaisi jäykkäniskoilta, olemme myös tuoneet oman leikkisän puolemme esiin pihallamme. Anoppi lahjoitti vinosti hymyillen miniälle sååtanan painavan mopsipatsaan. Koska en voi saada omaa koiraa, tämä kivetty hirvittävä...n ihana mopsinduudelipuudeli pitää nyt sitten vahtia pihallamme mikämikäangervon vieressä. Aika sympaattinen, jos niin päättää asennoitua.
Sitä paitsi jos The Rosvo tulee ja haluaa ryöstää talomme puhtaaksi sikakalliista designista, hän havaitsee jo heti tuosta sympaattisesta kivettyneestä ruttuturvasta, että näihin osakkeihin ei kannata ruutia tuhlata.
Ja totta kai meillä pihalla kukkii muutkin kuin edellisessä päivityksessä mainittu voikukka. Tai jos teknisesti oma piha ei kuki, aina voi luottaa siihen, että paremmin tämän homman handlaavat naapurit jakavat ilosanomaa aidan toisellekin puolelle. Joku sanoisi rajaloukkaus, mutta minä sanoisin, että JUMANTSUKKA, MUN PIHALLA KUKKII MUUTAKIN KUIN EMÄNNÄN NAAMA!
Ja kun tämä kaikki täydellisyys on ympärillä, ei voi muuta kuin grillata. Paatuneena lihansyöjänä tämä on minulle unelmien proteiiniorgiaa. Feministi minussa tietysti itkee, kun meillä on tämä grillaustouhu jakaantunut hyvin sukupuolittuneesti. Mutta sen jälkeen, kun näin "Kaasua Komisaario Palmu"-rainan, en ole uskaltanut oikein käsitellä kaasuja (sellaisia kun on pullossa). Joten, anonyymit aviomiehet hoitavat kypsennyksen ja minä hyörin.
Tuli mieleen, että voiko mies hyöriä? Onko hyöriminen verbi, joka on varattu vain naisille? Minkälainen mies hyörii? Mene ja tiedä, yleensä minä pystyn tarjoilemaan ihmisille kitkerää mehua, joka on keitetty epäpätevyyteni kirpeistä marjoista. Mutta tänään saatoin tarjota pesueelleni ympäristön, jossa liha vielä tottelee kuria ja isänmaa tätä virkanaista. Liikutun omista sanoistani.
Istutin uusia kukkasia parvekkeella ja katsahtin alas pihalle. Jopa tämmöiselle huumeiden suhteen ikuiselle neitsyelle tuli jännittävä assosiaatio yhdestä reippaasta pikku rikkaruohosta puutarhassani (en raaski niitä kitkeäkään, koska ne saattaa olla ainoat kukat, joita pihallani kasvaa itse vauvasta kukoistukseen). Vaan jos kaupunginosan nimikin viittaa pössyttelyyn, ei kai se ihme ole, jos hehän ovat kuin kaksi marjaa.
Rikkaruoho pohjoishelsinkiläisen rivarin pihalla:
Hippiheinän symboli, jota näkee mm. aktivistien rannenauhoissa, lipuissa ja muussa julistusrekvisiitassa:
Jos näette nuupahtaneita kukkasia, kyse ei välttämättä ole siitä, että kyseisen torpan asukkaat olisivat syrjäytyneitä, vinoutuneita, luusereita tai onnettomia sivujuonteille hairahtuneita elämän valttikortit menettäneitä epähenkilöitä. Saattaa olla, että kukkaset ovat kohdanneet sen yhtälön, että niiden luontainen elinkaari yhdistyy taitamattomaan puutarhanpitäjään ja tilipäivän kaukaisuuteen. Tällöin tuloksena on...
...näin rupisia yksilöitä. Eikä narsisseillakaan mene kamalan kaksisesti.
Julkaisen nämä kuvat siksi, että tämä kertoo siitä raadollisesta todellisuudesta, jonka me pienviljelijät kohtaamme, kun virkatyö ja perhe ja siivous ja lukeminen ja nukkuminen ja muu sijaistoiminto varastaa aikaa siltä olennaiselta eli puutarhanhoidolta. Siinä missä naistenlehtiin kaivataan kuvia oikeista persevistä perusnaisista työhevosreisineen, vaadin puutarhablogeihin ja -lehtiin kuvia myös elämänsä ehtoopuolella olevista kukkasista. (Mikäli joku puutarhalehden toimittaja sattuisi lukemaan tämän ja miettisi, että mistä ihmeestä sellaista rupuskaista kuvamateriaalia voi löytää, minä voin kyllä vinkata yhden rivarin karsinan).
Mutta joka pilvellä on hopeareuna ja tilipäivien väli on kuitenkin vain kuukausi. Eli pihan botox-ruiske on lähempänä kuin arvaankaan. Tämä ihana asuinalueeni on tämmöistä pientalovaltaista kokoomusta äänestävää heteroseksuaalista lapsiperhealuetta. Siksi en usko, että sateenkaaren pää löytyy täältä (oliko kömpelö puujalkavitsi, mitä?). Mutta, konkreettisesti täällä paistaa aurinko risukasaan! Huomasin sen äsken!
Tuuli lennätti foliohattuni pois. Samalla NE taas muistivat minut ja päättivät, että täytyy ottaa muija valvontaan. Mistäkö sen tiedän? En kai minä ole niin tyhmä kuin mitä NE luulevat. Jo koulussa tämä opetettiin. Fotosynteesi eli tuttujen kesken ihan vain 6H2O + 6CO2 + valo → C6H12O6 + 6O2 tarkoittaa sitä, että kasvit tarvitsevat valoa. Joten, kuin sokea juoppo suunnistaa vaistojensa varassa kohti kiljupönttöä, kukat menevät kohti valoa. Jos siis joku kukka ei toimi näin, se on joko individualisti - mitä en jaksa uskoa tai sitten KAMERA. Vakoilukamera. Narsissiksi naamioitu vakoilukamera, jolla NE vahtivat aamutoimiamme.
Mutta minä olen NIITÄ fiksumpi. Narsissit alkavat olla kuolleita (jopa tuo kameranarsissi) ja seuraavaksi laitan siihen jotakin vähän matalampaa kukkaa. Ja ehkä vuoraan ruukun foliolla? Ja monta muutakin asiaa, mutta jos kertoisin ne, NE saattaisivat kuvitella olevansa niskan päällä. Eri suuntaan katsova kameranarsissi, sou lääst siison.
Ken voi seilata tyynellä, ken voi airoitta soutaa, eipä voi ilman lannoitetta, alppiruusu uhmata routa.
Eli, tilanne vaati lannoittamista. Kuten todettua, minulla on pihallani Rhododendron Helsinki Universityä kaksin kappalein. Yhtä mielellään kuin Alma Materini ottaa vastaan nykyisessä yliopistojärjestyksessä lahjoituksia, oma frodorektumparivaljakkoni ottaa lannoitteita. Näin olen antanut itselleni kertoa. Ostin tuttavallisesti "planttiksesta" täsmälannoitetta ja ei se kukkiminen ole ainakaan aineista kiinni. Se siitä luomusta, totesin, ja laitoin kunnon nitriittiureakemiat ohjeiden mukaisesti puskille. Oli vielä vähäkloorista ja minä tietty luin, että vähäkalorista ja ajattelin, että on se nyt jumalauta, kun alppiruusutkin alistetaan kevytruokaterrorismin kiroukseen. Sisälukutaito, ihan ylitarvostettua.
Tuo Planttiksen rodolannoite oli kakkosvaihtoehto. Ykkösvaihtoehtoni olisi ollut tietty tuo Starwars-lannoite ("prinsessa Lei(j)an lannoite", tirsk), mutta se ei kuulu valikoimiin. Eikä meillä sen puoleen ole nurtsiakaan.
Loppukevennys. Lukiossa kemian tunnilla piti pitää esitelmä jostakin kemian alaan liittyvästä. Minulla puuttuu kiinnostus ja lahja alaan täysin, mutta yksi tarjottu aihe kiinnosti minua (=ainoa, jonka ymmärsin) ja huomattavasti lahjakkaampaa ystävääni, jonka kanssa parityö piti tehdä: Lannoitteet. Tästä voi tehdä tietysti erinäisiä freudilaisia tulkintoja, mutta meille tuli yhteinen pakkomielle saada lannoiteaihe itsellemme. Onneksi aiheet jaettiin huutoäänestyksellä ja me varauduimme Taistelemaan Oikeudestamme Esitelmöidä Lannoitteista. Kun sitten opettaja alkoi luetella aiheita ja tuli lannoitteiden vuoro, minä ja ystäväni karjaisimme kuin kuoleman edellä, että MEILLE! LANNOITTEET MEILLE! Koko muu luokka oli aivan hiljaa. Ketään muuta ei kiinnostanut - todellakaan. He tuijottivat meitä kuin vähämielisiä (miksi ihmeessä?) ja minä ja ystävättäreni punoitimme, mutta mitä väliä - me pidimme sen esitelmän lannoitteista. Opettajakin totesi, että harvoin näkee lukion kemiantunnilla moista intohimoa.
Meidän pihalla oli pihan minimalistisuuteen nähden suhteettoman suuri omenapuu. Ajatus omenapuusta on tietysti tosi viehättävä - teoriassa. Omenan kukkia haistellessa voisi olla tosi romanttinen ja haavellinen ja ajatella kerrankin jotakin kaunista. Mutta kun teoria kohtaa käytännön, se onkin vähemmän ruusuista tai omenankukkaista. Suomesta saa tuhat kertaa parempia omenoita ympäri vuoden kaupasta suhteellisen edullisesti. Meidän omenapuun omenat olivat kyllä ihan kauniita, mutta maistuivat... No, karambolalta. Eli ei miltään. Vai onko joku kuullut joskun sanovan, että "ihan täydellinen ruoka, mutta vielä pieni ripaus karambolaa olisi kyllä kruunannut elämyksen". Juu ei. Lisäksi omenoista oli yleensä jäljellä vain julkisivu ja sisälmyksen oli syönyt joku tuholainen (parhaassa tapauksessa rastas, joka oli vielä sitten syöksypaskantanut lopputuotteen puutarhakalusteille). Joten totesimme, että parhaiten tämä omenapuu palvelee ensi talvena, kun koetamme leikata järkyttäviä suorasähkölaskuja takkaa lämmittämällä .
Ensimmäinen kuva on lähtötilanne. Puu piti laittaa palasiksi ennen kuin se puhkeaa kukkaan, koska siinä pätee se sama laki, että söpöjä eläimiä on ikävämpi syödä kuin pöhkömmän näköisiä. Eli nirri pois puulta ennen kuin se edes rupeaa miettimään mitään kukanpukkausta. Jälkimmäinen kuva on sitten se, mihin päädyttiin (hähähähä).
Kuinka tähän päädyttiin? Vaihtoehtoja on neljä.
A) Chuck Norris roundhousekikkasi puun atomeiksi?
b) Gunnar Hansen kävi lainaamassa työkaluja? Rest in pieces.
c) Oma ihmelapseni on karatessa edennyt niin pitkälle, että pystyi pääsiäistreeninä silppuamaan omenapuun siitä riemusta, ettei hänen tarvitse enää kerätä puskien juurelta näljäkkäitä liukumiinaomppuja?
d) Anonyymien aviomiesten raaka hauisvoimia (kuvan henkilö ei liity tapahtumiin)?
Vastaus on D!
" Perinteisen miehen kohtalon
halus' välttää poika tuo
En koskaan osta kirvestä,
en koskaan paskaa luo,
muuten joudun hommiin".
Kirves tuli ostettua ja sen avulla kohtasi omenapuu voittajansa. Haistakee huilu lähiruokanne kanssa, ainakin jos se on samanlaista moskaa, mitä meidän omppupuuvainaamme tuotti. Minun omenani tulevat vastaisuudessakin lentokoneella (tai laivalla, hitostako minä tiedän). Muistelen omenapuutamme konkreettisesti lämmöllä ensi talvena, jos saisimme sähkölaskun alkamaan vaikkapa vain kolmosella (ja siinä on sitten kolme numeroa ennen ensimmäistä desimaalia).
Huom! Minä tiedän, että viiltely on ihan oikea ongelma ja suhtaudun siihen vakavasti, paitsi tässä yhteydessä.
Silloin kun minä olin nuori, viiltelyä ei vissiin oltu keksitty tai sitten minä olin taide- ja muissa höyryissäni niin pihalla, etten vain huomannut koko asiaa. Oli vain pahoilla pojilla imppaaminen ja henkinen turpiin mätkintä plus meille kilteille x määrää muuta ihmissuhdekuraa - kaikki me ne tiedämme. Ei kyllä ollut internettiäkään. Viiltelyllä tarkoitetaan siis oman ruumiin toistuvaa, tarkoituksellista vahingoittamista sitä viiltelemällä. Opettajat tai ainakin nuorisotyöntekijät saanevat koulutusta viiltelyn tunnistamiseen ja havainnointiin. Tahdon kuitenkin esittää, että jos kyse on 35-vuotiaasta miehstä, jolla on viiltelyarpia käsissä, tarkoitus EI välttämättä ole ollut itsetuhoinen.
Yllä olevat kuvat ovat vain osa niistä raapaleista, joita puolisolleni on aiheutunut tämän pääsiäisen aikana. On myös mustelmaa ja muuta. Joten, kun seuraavan kerran näette joko minut tai puolisoni paitahihasillaan ja samalla koko naarmuisen karmeuden, kyse EI ole itsetuhoisuudesta. Kyse on ns. toukotöistä. Siksi täydensin vähän wikipedian kaaviota.
Jäi mietityttämään tuo eilinen päivitykseni koskien vermeitä ja haalareita. Tämän katkelman lopuksi on myös ratkaisu suomalaisen terveydenhuollon ongelmiin.
Ihmiset voi jakaa kategorioihin useallakin eri tavalla. On niitä, jotka saavat kielen kouruun ja niitä, jotka eivät saa (minä saan). Näkkileivän voitelu ja banaanin avaaminen myöskin jakavat kansan kahtia. Joo, varmasti on olemassa harmaata aluetta, mutta ei sotketa sitä nyt tähän. Mietin tätä haalariasiaa, sillä vaikuttaisi siltä, että jotkut ihmiset ovat haalareissaan äärimmäisen seksikkäitä. Toiset eivät ole. Kyse on sellaisesta jokotai-tilanteesta eikä välimuotoja juurikaan tunneta. Todisteet:
Catch my drift?Jotkut näyttivät opiskeluaikoina totaalisen hottieilta haalareissa. Toiset eivät. Ja meillä humanisteilla ei ollut edes haalareita, eipä silti.
Toinen ilmiö on huivi. Minulla on **tun kallin Hermesin huivi, jolla aina joskus leikittelen. Käytän sitä silti hyvin harvoin, koska olo on niin omituinen sen kanssa. Sillä huivien käytäjätkin voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään. Niitä, jotka huivi tekee filmitähden näköiseksi. Ja sitten tullaan me muut, jotka näyttävät missä tahansa Herpesin huivissa karjakolta, aina ja iänkaikkisesti. Sitä täyty vain tuntea luokkansa lait ja elää sen mukaan, mitä on annettu. Prui ämmyä, prui pruuuuui.
Sitten se ratkaisu terveydenhuollon ongelmiin. Ladatessani luvatta netistä tuota mummovalokuvaa ja tallentaessani sitä omaperäisellä nimellä "mummo", sain tekstin, "skannataan mummo virusten varalta". Ei löytynyt! Nyt vaan kaikki skannailemaan mummoja virusten varalta kotikoneilla!
Kävi suoraan ylenevä polvi vierailulla ja toi pyynnöstäni minulle muinaisen Neste OY:n aikaiset työhaalarit. Koska mikään ei ole niin hauras kuin naisen maine, minun täytyy välttää työnaisen hymyn esittelemistä, kun kykin hanuri pystyssä puskien juurella. Haalari on tähän ratkaisu. Ja muutenkin, koska ulkoisesti työteliäs olemus on minulle tärkeää (vrt. huokailu kopiokoneen ääressä virka-aikaan tai juokseminen kahvikupin kanssa niin, että virkamiehen veri eli kahvi roiskuu pitkin käytäviä, kun on niin kiire), työhaalarit kruunavat tämän. Kiitos joskus vissiin viime vuosituhannella tapahtuneen fuusion, kyseiset logohaalarit tulivat tarpeettomiksi, mutta kyllä ne meikällä välttää. Tämä suorastaan on ylistysvirsi muodoilleni.
Huomaa ironisesti otsalla killuvat Ray Banit. Ne on oikeasti mietitty osa kokonaisuutta, kuten nuo Hai-saappaatkin. Äiti vielä totesi, että alle pieni Ford, niin kunnan kiertävä keinosiementäjä Heikkinen olisi valmis palvelukseen. Hmm. "Täälläkö niitä vanhapiikalehmiä on sulhasta vailla?"
Koska kyseiset Nesteen haalarit ovat oikeaasti olleet käytössä, niissä on valitettavasti reikä. Ja se reikä on suunnilleen siellä, minkä ympärille Tony Halme oli legendan mukaan tatuoinut Exit Only-tatuointinsa. Eli reikä on...
Paikka olisi tietty helppo ratkaisu, mutta ei ruoki luovutta. Pari vaihtoehtoa tuli mieleen normaalin pieruhuumorin lisäksi.
Vaan noiden aplikointi se voisi viedä minut jälleen vihanhallintaterapiaan, joten ehei. Mutta onneksi muistin Eija-Riitta Korholan! Hän siivoaakin kuulemma minihameessa, jotta miehellä olisi mukavampaa. Tästä insipiroituneena olen päättänyt paikata kyseisen reiän tuunaamalla siihen Playboy-pupun hännän! Sellaisen, jonka pelkkä näkeminen saa miehen tuntemaan itsensä Hugh Hefneriksi! Tuohon tapaan:
Tosin viimeksi kun kuulin, Eija-Riitta Korhola ja hänen miehensä ovat asumuserossa.
Vielä viimeiset päntän äijät hiihtävät joella ja perikunnat odottavat anovasti, josko se pappa nyt menisi lopullisesti jäästä läpi. Mutta "kesti se jää eilenkin" ja pappa tulee taas kotiin. Tämä on kuitenkin varma kevään merkki ja kevät tarkoittaa KUKKASIA. Ja puutarhahommia. En jaksa välittää masentavista kinoksista tai jäästä. Joten, auto kohti Kodin Terraa ja Plantagenia.
Meillä oli parvekkeella sellainen kuvottava englantilaistyylinen kokolattiamattoviritelmä, joka heitettiin roskiin senkin uhalla, että siinä meni komeat lääketieteelliset homeinnovaatiot saman tien. Mies sitten otti ja mittaili, suunnitteli ja vähän aikaa ajatteli ja tuli luokseni speksien kanssa, että tämmöiset puulaatat tarttis ostaa, nyt menoks. Mikä minä olen menemään diplomi-insinöörin ja hänen ideansa väliin. Kodin Terrassa Tuusulan-skutassa sitten metsästettiin oikeita puulaattoja ja muutaman varashälyttimen ja lainapeitteen takaa ne löytyivät (ai kuinka niin me ollaan edessä sesonkia). Meidän Pieni mutta Ekologinen Automme Prius oli pakattu niin, että olimme onnellisia, että poliisin määrärahoja on supistettu merkittävästi.
Tahdon tässä vielä häveten tunnustaa, että noiden puuhässäköiden takana oli yksi lapsi.
Että jos joku kiroili sitä hidasta harmaanrapaista Toyotaa Tuusulantiellä, joka tupeksi edellä, me olemme syyllisiä. Koetimme välttää äkkijarrutuksia ja perheenjäsenten dekapiaatioita.
Kotona sitten puulaatat muuttivat parvekkeelle. Ei auta muuta kuin katsoa ihaillen sitä fiksumpaa meistä ja todeta, että on se saamarin näppärä. Lapsityövoimakin osallistui, mutta siitä huolimatta tuo on aika hyvän näköinen.
Minä taas olin monen kuukauden tauon jälkeen imuroinut. No, sitten laitoin kukkasia sisällä parvekelaatikkoon ja yhteen roikkuamppeliin (what ever). Sitten imuroin uudestaan. Vinkki: JOS imuroit ja tuhtaat 50 litran multasäkin kanssa samana päivänä, hoida ensin multa-asiat kuntoon ja sitten vasta imuroit. Muuten imuroit kahteen kertaan. Kuva ei valitettavasti anna kattavaa kuvaa aiheuttamastani sotkusta.
Loppu hyvin, kaikki hyvin. Keskelle hankien korkeiden nietosten on pystytetty kukkasia. Tästä se kevät tulee. Saatana vaikka väkisin.
Itselläni on vasta 1 hyttysenpurema, mutta lapsella on niitä about 10. Hänen touhukas työmiehen hymynsä paistaa kalvakkaana ja herkullisena kulinaristihyttysten silmään ja ei kun syömään. On se ainakin luomua, jos ei muuta.
Itse olen perinteisesti luottanut hyttysissä siedätykseen, mieheltä varastettuihin allergialääkkeisiin ja raapimiseen. Venäjällä hirvitti, kun hyttyset olivat isoja kuin lentävät ponit, mutta siihen niiden yty riittikin. Puremasta ei tullut edes pikkuista fritsua. Säälittäviä pullistelijoita. Mitä suurempi hyttynen sitä pienemmät... No joo.
Jyväskylän arkistopäivillä kuluneella viikolla jaettiin businesskustomoituja kärpäslätkiä. Myös hyttysmyrkyt ovat perinteisesti tehokas tapa päästä eroon hyttysistä ja kavereista (ainakin se, mitä minulla oli 20 vuotta sitten riparilla) ja jos niitä oikein kovasti käyttää, voi saada mielenkiintoisia jälkeläisiä. Mutta tosi kova hyttysvastarintataistelija ostaa ötökkäloukuttimen, joka suhtautuu kärpäspaperiin kuten muistitikku lerppuun. Kiinnitin nimittäin huomiota Bauhausissa omituiseen painepesurin ja ruohonleikkurin säädyttömän lemmen tuloksen näköiseen mikämikävermeeseen, joka paljastui Mosquito Magnetiksi.
Se lupaa kerätä inisevät tuholaiset (lasketaanko eskariuhmaa kipuilevat pikkujätkät tähän?) ties kuinka monen tuhannen neliön saralta säiliöön. Ja katso, ei enää hyttysperäisiä vaivoja. Hinta on vaatimattomat n. 1000 euroa, mistä voisi olettaa, että kerättyään tarpeeksi monta ötökkää säiliöihinsä, niistä jalostetaan timantti. Ehkä 54 neliön läntti ei kaipaa ihan tuollaista tuholaista. Varmaa olisi ainakin, että jos tuo pihalla olisi, koko kesän soisi päässä "tättädä täädä täädä Ghostbusters!
